1940-luvulla moni suomalainen joutui lähtemään kotiseudultaan, kahdesti. Neuvostoliiton romahdettua sinne pääsi vihdoin takaisin, ja moni kävi vanhoissa lapsuudenmaisemissaan ja sukunsa mailla. Olin itsekin unelmoinut vuosia matkasta alueelle, mutta erinäisistä syistä matkustelen hyvin vähän ulkomailla – Viro on ainoa maa jossa olen käynyt turistina – ja Karjalankannaksen näkeminen oli aina jäänyt.
Nyt, parin vuoden koronarajoitusten jälkeen, Venäjä on sulkeutumassa taas. Näissä oloissa sinne ei kannata matkustaa, eikä vielä uskalla arvata, kuinka kauan tämä tilanne kestää.
Minua surettaa niiden puolesta, joilla on muodostunut alueelle vahvoja siteitä. Rajantakainen Karjala oli jo Kalevalan keräämisen aikaan kuin myyttinen alkukoti suomalaisuudelle. Siihen on myös aina liittynyt haikeutta – haikeutta muinaisuutta ja perinteitä kohti Lönnrotin aikana, haikeutta kun raja piirrettiin väkivallalla Tarton rauhassa, haikeutta kun kodin joutui jättämään sodan jalkoihin, haikeutta kun siellä pääsi vuosikymmenten päästä jälleen käymään. Ja nyt on ilmassa haikeus, kun Venäjä pakenee taas omaan maailmaansa ja suomalaisten ovi rajan toiselle puolelle jääneeseen Karjalaan sulkeutuu. Karjalan menettäminen ei ole vain yhden sotasukupolven menetys vaan kokemus, jonka moni suomalainen on kautta aikain kokenut. Karjala on rajamaa. Olen itsekin jo nuoresta asti kokenut haikeutta ja vetoa, vahvaa ja selittämätöntä tunnetta Karjalaa kohtaan. Sen arvoitus vain vahvistuu, kun se taas karkaa kauemmas meiltä.
Jo Karjalan kunnailla lehtii puu,
Jo Karjalan koivikot tuuhettuu,
Käki kukkuu siellä ja kevät on –
Vie sinne mun kaihoni pohjaton!