Kiinnostuin yläasteikäisenä toden teolla maailman menosta: Suomesta, muista maista, kulttuurista, yhteiskunnasta. Tulin ylipäätään valveutuneemmaksi siitä, miten ihminen toimii. Eräänä innoittajana olivat historian oppitunnit, joilla aloitettiin seitsemännellä luokalla 1800-luvun historiasta. Suomi oli teollistumaton, idyllinen maatalousmaa, jossa kansalliset herättäjät Runeberg, Snellman, Lönnrot ja Topelius vaikuttivat. Esiteollisen maailman harmonia, kalevalaisista menneisyyden hämäristä periytyvä kansallinen perimä ja menneen ajan arvokkuus tekivät vaikutuksen. Ne olivat heti ensi silmäyksellä ymmärrettävää ja luonnollista. Toisena innoittajana olivat vaalit. Presidentinvaaleissa 2006 valittiin maalle johtaja ja tämän oli siis oltava tärkeää. Historia on suurten yksilöiden sankaritekoja, kuten tiesin Napoleonin sodista kuulleena, ja nyt valittiin maan johtoon joku luotsaamaan meitä moneksi vuodeksi. Mieleeni jäivät ehdokkaista omalla tavallaan Arto Lahti ja myös Timo Soini, sillä kumpikin nosti esiin Karjalan palauttamisen. Kansakunnan menetetty kunnia ja Lönnrotin ikimetsäpolut ja runokylät oli mahdollista saada takaisin. Mutta he olivat marginaalisia ehdokkaita, joita ei valittaisi. Minun ehdokkaani oli se, jonka katsoin uskottavasti edustavan alueellisuutta, maaseutua ja ihmisen kokoisia yhteisöjä. Päätin, että kannatan Matti Vanhasta ja liityin tuona vuonna jopa puolueeseen. Ajauduin tosin parissa vuodessa yhä etäämmälle keskustasta, josta erosin lopulta 2015.
Mutta historian ja vaalien lisäksi oli vielä eräs, joka innoitti minua ajattelemaan. Joka sai minut kiinnostumaan maailman tulevaisuudesta hyvin vakavalla tasolla. Uskonto oli niitä aineita, jotka kiinnostivat minua kovasti. Uskonnon oppikirjassa oli mielenkiintoinen ote, joka ei liittynyt suoraan niinkään uskontoon kuin siihen, miten maailman voi hahmottaa eri tavalla. Siinä oli lainattu siis toisinajattelijaa, ja niin tulin lukeneeksi katkelman Pentti Linkolan kirjoitusta. Linkola kysyi siinä, että eikö tehtaiden työntekijöillä, joilla on yksitoikkoinen ja ankeakin työ, pitäisi olla enemmän vapaita ja suuremmat palkat, ja tehtaanjohtajalla taas pienempi palkka ja vähemmän vapaita, koska hän tekee monipuolisempaa työtä intohimosta siihen? Katkelma käänsi totuttuja asioita ylösalaisin ja herätti miettimään, mikä elämässä todella on tärkeää. Se jäi mieleen, sitä jäi pyörittelemään ja sovittamaan eri tilanteisiin ja koko yhteiskunnallisen järjestyksen kääntäminen ylösalaisin tuntui sekä oivaltavalta että anarkistiselta. Sitten päivänä muuanna kävin perheeni kanssa kirjakaupassa. Hyllyssä oli kirja Voisiko elämä voittaa. Tunnistin kirjailijan nimen. Tämähän oli se sama Pentti Linkola, joka oli uskonnon kirjan katkelmassa ajatellut asioita hyvin omalaatuisella tavalla. Koululaiselle rahan käyttö ylipäätään ei ollut tavallista ja en ostanut kirjoja tai muutakaan päähänpistosta. Tämä vei kuitenkin mukanaan ja ostin sen. Kirjoittaja paljastui kalastajaksi ja lintutieteilijäksi, joka eli kuin hän olisi yhtä luonnon kanssa. Ja hän osasi ilmaista tunteensa. Kirjan ensimmäinen teksti kertoi Linkolan luontomatkasta Venäjän Karjalaan, jota hän kutsui rajantakaiseksi paratiisiksi. Karjala, vehreitä joenrantoja, linnunlaulua, yhteys menneeseen ja luontoon. Tämä mies tietää, mikä on arvokasta. Tämä mies tietää, mitä pitää säilyttää ja vaalia.
Linkolasta tuli minulle nero ja sankari. Pyöräilin ympäri Espoota ja vähän muuallakin ja lainasin yksi kerrallaan Linkolan kirjat. Lähdin koirani kanssa kävelylle, kuljin pellonreunaa, polkua ja istuin isolle kivelle, niitylle tai kukkakedolle ja luin. Linkola opetti minulle, millainen ihminen on, millaisen maailman ihminen on luonut, miten ihminen toimii. Se oli hirvittävää, mutta sen tiedostaminen oli suurta viisautta. Ja sen oppiminen oli hauskaa, sillä Linkolan teksti oli elävää, hänen kirjoituksissaan vaihtelivat ilon ja surun hetket. Ja luonnon ihmeellisyys lumosi. Niiden kirjojen myötä opin ajattelemaan, mutta opin myös pyöräilemään ympäriinsä, liikkumaan paikasta toiseen ja etsimään mitä halusin. Löysin kirjastot ja niiden kätköissä olevan kirjojen maailman. Kirjoitin yhdeksännen luokan äidinkielen päättötyöni Linkolasta ja pidin hänestä esitelmän luokalleni. Löysin pakopaikan, kun kävelin kaupungin laidalta sen ulkopuolelle, opin tuntemaan maastojen muodot, soiden silmät ja kallioiden kummut. Tuuli heilutti puita, aurinko paistoi, linnut lauloivat. Olin onnellinen. Avasin Linkolan kirjan ja olin yhtä koko maailman kanssa.
Voisiko elämä voittaa -kirjan teksteistä useampi oli ilmestynyt alun perin lehdessä nimeltä Elonkehä. Tilasin lehden ja löysin vähän samanmielisten piiriä Linkolan liepeiltä, joskaan kukaan ei vastannut aivan hänen kirjallista tasoaan ja radikaaliuttaan. Elonkehään kirjoittivat muun muassa Eero Paloheimo ja Timo Hännikäinen, joiden teksteihin aloin myös pikkuhiljaa tutustua. Kävin kuuntelemassa Linkolaa kirjamessuilla, Elonkehän seminaareissa ja muualla. Hyvin pitkään kirjallisuuden, sivistyksen, tiedon, politiikan, ylipäätään kaiken ns. julkisen elämän ja omien tapahtumieni ja harrastusteni rungon muodosti ensi sijassa Linkola ja hänen ajatuksensa. Näin Linkolan useasti, pienissä ja isoissa tapahtumissa. Moni kysyi häneltä jotain. Alustusten ja yleisökeskustelun jälkeen puhujia saattoi mennä tapaamaan. Kävin parikin kertaa seisomassa Linkolan lähellä ja kuulin kun muut tulivat juttelemaan hänelle. Itse en ikinä sanonut mitään Linkolalle. Kaikki oli jo sanottu. Olinhan lukenut hänen kirjansa. Mitä minulla olisi annettavaa suurelle Linkolalle?
Myöhemmin olen saanut otettua myös vähän etäisyyttä Linkolaan, kun olen pohtinut, lukenut ja elänyt muutakin. Linkolasta näkyy monelle joko vain hahmo, ”mies joka eli kuten opetti” (eli vaatimattomasti), tai sitten vain kärkevä poleemikko, ihan ärsyttääkseenkin vastavirtaan ajatteleva häirikkö, joka halveksi ihmisiä ja ilakoi kaiken maailman murhaajien rikoksista. Linkola rakensi itse itsestään näitä tyyppihahmoja ja ne eivät tainneet häntä haitata. Hänelle oli myös kunnia-asia viedä asioita loogiseen loppuunsa, seurata omaksuttuja ajatuksia sinne minne ne vievät, ja edellä mainittujen tyyppihahmojen asemiin päätyminen oli Linkolan ajattelusta lähtien johdonmukaista. Koko totuus ne eivät hänen ajattelustaan ole. Linkolalla ei myös ollut monen asian suhteen taktiikkaa tai koherenttia näkemystä. Hän oli kirjailija, ei valtiomies saati poliitikko. Hänellä ei ollut tarjota tietä, jota pitkin voitaisiin askel kerrallaan saavuttaa ihannemaailma ja korjata ongelmat. Hänellä ei ollut tarvetta hämätä, verhoilla tai sumuttaa kaartelulla tai mielistelyllä. Hänellä oli vanhemmiten yhä vähemmän toivoa, sillä rehellisyyden nimissä kaikkiin ongelmiin ei ole ratkaisua. Kaikkiin kysymyksiin on kuitenkin vastaus. Kiitos, että johdatit minut hyvien kysymysten ja oivaltavien vastausten äärelle, Linkola.
Päivää ennen kuin kuulin Pentti Linkolan kuolemasta, luin vanhoja sanomalehtiä 1870-luvulta. Tartuntatauti kolera jylläsi ja otti uusia uhreja. Luin lauantaina uutiset, kuinka Karl Collan kuoli sairauteen. Sunnuntaina luin jo hänen sukulaiskaimansa kuolinuutisen. Heillähän oli oikeastaan ”samat” nimet: Linkola on Collanin suomennettu muoto. Pentti Linkolan ensimmäinen nimi taas on Kaarlo. Karl Collan sävelsi muun muassa Sylvian joululaulun, jonka Topelius sanoitti.
Ylhäällä orressa vielä on vain,
se häkki, mi sulkee mun sirkuttajain,
ja vaiennut vaikerrus on vankilan;
oi, murheita muistaa ken vois laulajan?
Sä tähdistä kirkkain nyt loisteesi luo
sinne Suomeeni kaukaisehen!
Ja sitten kun sammuu sun tuikkeesi tuo,
sa siunaa se maa muistojen!
Nimimerkin ”Armas Aallontie” kokoama ja leikkaama video.