CLAUD SUTTON (suomentanut N. A. Saramo)
Fasismi, siinä merkityksessä jossa sanaa tässä kirjoituksessa käytetään, on kiusallinen ja epäkäytännöllinen käsite kuvaamaan maailmanlaajuista liikettä, joka on noussut aikanamme kilpailemaan ihmisten luottamuksesta marksismin ja liberaalin demokratian kanssa. Epäilemättä sana tulisi rajata kuvaamaan sitä erityistä muotoa, jonka tämä liike on ottanut Italiassa. Suuri yleisö kuitenkin katsoo, että italialaisen fasismin myötä on noussut jotakin uutta, jolla on maailmanlaajuista merkitystä, ja se käyttää sanaa itsepintaisesti laajemmassa merkityksessä.
Fasismi ei ole kansainvälistä kuten kommunismi: se ei ole oppijärjestelmä, joka tungetaan jokaisen kansan kurkusta alas riippumatta kyseisen kansan historiasta ja olosuhteista. Sen sijaan se on usean nykyaikaisen kansallisen liikkeen näkökulman taustalla oleva samankaltaisuus. Sen voidaan katsoa nousevan ikään kuin välttämättömyytenä tilanteesta, jossa eurooppalainen kulttuuri tällä hetkellä on. Me Englannissa jaamme yhteistä kulttuuriperintöä Euroopan kanssa. Aivan kuten Ranskan vallankumouksen ajatukset vaikuttivat meihin perusteellisesti, niin olemme taipuvaisia saamaan vaikutteita myös fasistisen liikkeen ajatuksista ja reagoimaan niihin omalla erillisellä kansallisella tavallamme.
Kaksi tekijää, jotka joka puolella synnyttävät tätä liikettä ovat liberaalin demokratian rappeutuminen ja marksismin nousu.
Ei tarvita paljon historiantuntemusta, että ymmärtää, että liberaali demokratia ei ole väistämätöntä eikä se ole ikuinen. Muihin hallitusmuotoihin verrattuna demokraattiset hallinnot eivät ole olleet yleisiä eivätkä vakaita eivätkä ne ole tuottaneet ihmiskunnalle niin paljon pysyvää arvoa kuin aristokraattiset ja monarkkiset hallinnot. Demokratia voidaan toki määritellä niin – ja näin monesti tehdäänkin – että siihen luetaan kaikki siedettävät hallintojärjestelmät, niin että vaikkapa kuningatar Elisabetin tai Pittin aikainen Englanti määritellään demokraattisiksi. Mutta tällainen on kielen karkeaa väärinkäyttöä ja älyllisen tason alentamista. ”Demokratiaa” ei tulisi käyttää kuvaamaan kaikkia hallintomuotoja, joissa hallinto perustuu lähes kaikkien hallittavien suostumukseen, eikä myöskään hallintomuotoja, jotka tietoisesti tavoittelevat koko kansan hyvinvointia, eikä hallintomuotoja, jotka suvaitsevat erilaisia mielipiteitä ja sallivat avoimen keskustelun, eikä myöskään hallintomuotoja, jotka hallitsevat asetetun ja yleisesti tunnetun lain perusteella, jota sovelletaan puolueettomasti. Moni demokraattinen hallinto on selvästi epäonnistunut näissä suhteissa, ja moni ei-demokraattinen hallinto taas on pitänyt näitä hyveitä korkeassa arvossa. On järjetöntä kutsua ”demokratiaksi” mitä tahansa hallintomuotoa, joka ei ole sortovaltaa. Demokratia on tietty historiallinen hallintojärjestelmä, johon on joskus oltu yleisesti tyytyväisiä ja joskus ei. Sen keskeinen piirre vaikuttaa olevan kaikkien merkittävien asioiden päättäminen enemmistöäänillä, määritetään se enemmistö sitten koko kansan äänistä tai suurten edustuksellisten kokousten antamista äänistä.
Se demokratia, jonka tunnemme Länsi-Euroopassa ja Amerikassa – ja jota vastedes kutsun käsitteellä ”liberaali demokratia” – on Ranskan vallankumouksen erityinen tuote ja perustuu tiettyjen kyseisenä aikakautena vaikutusvaltaisten ajattelijoiden teorioihin. Sen takana on ihmiskuva, jota kaikki ajattelijat eivät hyväksyneet, eikä ole syytä olettaa, että ihmismielet ovat sen suuntaan kallellaan iankaikkisesti. Päinvastoin, on paljon todisteita sen puolesta, ettei tähän niin sanottuun ihmis- ja kansalaisoikeuksien filosofiaan enää uskota, ja hallintojärjestelmä, joka perustuu siihen, on niin ollen tuomittu vaipumaan unholaan.
Kuten muutkaan poliittiset aatteet, demokratiakaan ei saanut yleistä hyväksyntää kamppailematta. Mutta voiko kukaan nykyään havaita eroja konservatiivien, liberaalien[1] ja oikeistolaisten (ei-marksilaisten) työväenpuoluelaisten ihanteissa tai sen suhteen, mitkä ovat pääpirteissään ne keinot, joilla he sanovat pyrkivänsä toteuttamaan ihanteitaan?
Mitkä ovat liberaalin demokratian filosofiset olettamukset, sen aksioomat? Ensimmäinen on, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, ainakin siinä mielessä, että heillä on oltava sama osuus maan hallitsemisessa. Toinen on, että valtio on olemassa vain estääkseen ketään puuttumasta muiden yhtäläiseen vapauteen (J. S. Mill), tai, kuten eräs opiskelija asian minulle vahvemmilla sanoilla muotoili: ”valtio on olemassa, jotta jokainen voi mennä helvettiin omaa polkuaan pitkin”. Kolmas on, että näin toteutettu yksilöllinen vapaus johtaa kaikkien mahdollisimman suureen onneen.[2]
Fasismi perustuu kaikkien näiden periaatteiden kieltämiselle. Ensimmäiseen aksioomaan se vastaa, että ihmiset eivät ole tasa-arvoisia kyvyssään tehdä yhteistyötä eri hankkeissa – ja valtio on yhteinen hanke. Ihmiset eroavat ilmeisen paljon rohkeudessaan, reiluudessaan, uskollisuudessaan, rehellisyydessään ja muissa luonteenpiirteissä, joita yhteistyö edellyttää. Nämä piirteet eivät ole minkään yhteiskuntaluokan yksinoikeus eivätkä ne riipu koulutuksesta sanan tavallisessa merkityksessä. Jotkut ovat näissä piirteissä selvästi vajavaisia – esimerkiksi kaikki vanhat bolševikkijohtajat, mikäli uskomme heidän omiin lausuntoihinsa. Jokainen pyrkisi eristämään sellaiset henkilöt vallasta missä tahansa organisaatiossa, josta on vastuussa.
Poliittisen edustuksen on perustuttava valikoivaan järjestelmään ryhmistä, joiden jäsenillä on keskenään tuttavuussuhteet. Hyvän poliittisen järjestelmän ei tulisi edes yrittää taata kaikille mielipiteille samaa painoarvoa.
Toiseen aksioomaan fasismi havaitsee, että yhtäläinen vapaus on mahdotonta, sillä kaikki eivät halua samoja asioita. Jokainen lakijärjestelmä ottaa pohjakseen joitain oletuksia siitä, mikä on objektiivisesti hyvää tai huonoa kaikille. Aksiooma on joko merkityksetön tai tuhoisa.
Kolmanteen aksioomaan vastaus on, että ihmisen ja yhteiskunnan luonteiden vuoksi suurinta mahdollista onnellisuuden summaa ei voida saavuttaa maksimoimalla yksilölliset vapaudet, ja että tämä ”suurin mahdollinen määrä onnellisuutta suurimmalle mahdolliselle määrälle ihmisiä”[3] ei ole elämän tarkoitus. Ihmiset ovat ja heidän tulisi olla enemmän kiinnostuneita omien perheidensä hyvinvoinnista, omasta ammatistaan, omasta naapurustostaan ja omasta kansastaan, ja hyvän hallinnon tulee ottaa tämä huomioon. Palaamme näihin huomioihin myöhemmin.
Liberaali demokratia on laiska ajattelutapa. Sen sijaan että sen kannattaja päättäisi, mitä pitäisi tehdä ja sitten taistelisi sitkeästi sen saavuttamiseksi, demokraatti odottaa ja katsoo, mihin suuntaan enemmistö hyppää, varmana uskossaan, että massojen ääni on Jumalan ääni. On turhaa edes vakuuttaa nykyajan ihmisille, että liberaalin demokratian vetovoima on kaikkialla lopussa, sillä harva ihminen koko sydämestään uskoo sen iskulauseisiin. Puolet sen nykyisistä kannattajista on todella arkoja marksilaisia. Heidän julkisesti tunnustettu päämääränsä on kaikkien yhtäläinen varallisuus ja demokratia on vain keino tämän tavoitteen saavuttamiseksi. He mielellään kuvittelevat, että tämä tavoite voidaan saavuttaa pelkästään äänestämällä, ilman voimankäyttöä, ainakin kaukaisessa tulevaisuudessa. He säännöllisesti paljastavat halveksintansa yksilöllistä vapautta kohtaan itsessään. He ovat kateellisia, mutta välittävät nahastaan. Sellaisia ovat liberaalit työväenpuolueen sosiaalidemokraatit.
Aina kun fasismi ilmestyy näyttämölle, kommunismin ja demokratian kannattajat solmivat epäpyhän allianssin. Mikä on sen aatteellinen perusta? Kääntäkäämme nyt huomiomme tähän kysymykseen.
Kommunismi – tai pikemminkin marksismi, sillä Kommunistisen puolueen[4] ulkopuolella on paljon marksilaisia – on kaiken kaikkiaan individualistisen ja egalitaristisen liberaalin demokratian ajattelun tuote. Historiassa on usein ollut huono-onnisempien luokkien vallankumouksellisia liikkeitä. Kommunismi syntyi varhaisella viktoriaanisella aikakaudella ja otti vallan aikakauden omasta ajattelutavasta. Myös kommunismi pitää yhteiskuntaa ja sosiaalista onnellisuutta kokonaisuutena. Se hyväksyy liberaalin demokratian kaksi ensimmäistä aksioomaa: kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia – vaikka Jumalaa ei olekaan – ja siksi heillä tulisi olla yhtäläiset poliittiset oikeudet ja myös yhtäläinen varallisuus.[5] Onnellisuus on määrä saavuttaa antamalla kaikille yhtäläinen varallisuus ja antamalla heidän sitten tehdä sen kanssa mitä haluavat; kun taloudellinen tasa-arvo on saavutettu, valtio voi niin sanotusti kuihtua pois. Mutta painokkaimmin kommunismi torjuu liberaalin demokratian kolmannen aksiooman, että tämä yleisen onnellisuuden asiantila saavutettaisiin, kun ihmiset jätetään rauhaan. Laisser-faire on perimmäinen tavoite, kunhan taloudellinen tasa-arvo on kerran saavutettu, mutta se pitää saavuttaa pakottavalla proletariaatin diktatuurilla, jonka muodostavat kouluttamattomat tehdastyöläiset.
Kommunismin keskeinen opinkappale on proletariaatin ja kapitalistien välinen luokkasota. Se itsepintaisesti paimentaa kaikki ihmiset näihin kahteen karsinaan, vaikka kukaan taloustieteilijä ei enää ota vakavasti ”lisäarvoteoriaa”, johon tämä jako perustuu. Kuinka epätodellisia nämä karsinat ovatkaan! Ryhmien välillä tosiaan on ristiriitoja, mikä kuuluu elävän yhteiskunnan olemukseen. Suurta osaa nykyaikaisen valtion asukkaista, jotka elävät sekä työnsä että työhönsä tarvitsemansa varallisuutensa yhdistetyillä tuotoilla, ei voi ahtaa jompaankumpaan näistä karsinoista ilman väkivaltaa. Ja eivätkö kaupunkilaisten ja maalaisten, tehtailijoiden ja rahoittajien, käsityöläisten ja kouluttamattomien työläisten sekä eri rodullisten ryhmien ja uskonnollisten ryhmien väliset intressiristiriidat ole aivan yhtä todellisia ja ratkaisevia kuin tämä väitetty ristiriita kapitalistien ja proletariaatin välillä?
Marksismin ohjelma on luokkasota ja siinä kaikki keinot ovat sallittuja. Siksi siellä, missä marksismi nostaa päätään, politiikasta tulee niin katkeroitunutta ja niin likaista, että se tuhoaa kokonaan kansakunnan käsityksen moraalisesta yhtenäisyydestä, mikä aiemmin lievitti ryhmien välisiä ristiriitoja. Tämän vuoksi marksismi on lyötävä kuoliaaksi.
Vastalause tähän on varmastikin, että eikö kommunistinen kokeilu Venäjällä ole saavuttanut mitään arvokasta? Ja että eikö kommunismin ja fasismin ”diktatuureissa” ole muka mitään samankaltaisuutta?
Emme voi ymmärtää kommunismin kehitystä Venäjällä, jos emme erota nykyistä ”perääntynyttä bolševismia”, kuten sitä on kutsuttu, aiemmasta vaiheesta, jossa dogmaattinen kommunismi vallitsi. Tätä aiempaa vaihetta leimasi vertaansa vailla oleva inhimillinen ja materiaalinen – maanviljelijöiden, ammattimiesten, opettajien, karjan, koneiden, rakennusten ja taideaarteiden – tuho, jonka syynä oli luokkasodan teoria. Sama ilmiö ilmenee Espanjassa ja muualla, missä tahansa, missä bolševismi on ottanut vallan. Kun noin kymmenen vuoden kuluttua tuotanto oli saavuttanut niin matalan tason, että inhimillisen kestokyvyn raja vaikutti tulleen vastaan, opinkappaleet suurelta osin hylättiin. Kapitalististen lainojen, ulkomaisten ammattilaisten ja koneiden sekä työläisten stahanovilaisen uuvuttamisen avulla aloitettiin alusta jälleenrakennus. Mielenmuutos ei totisesti ole täydellinen ja eräs sen oire tuntuu olevan nykyinen ristiriita, joka vallitsee kaukasialaisen jalat maassa olevan käytännöllisen maantierosvon, Stalinin, ja Venäjää tähän asti hallinneen, mutta nyt suurelta osin eliminoidun juutalaisen rikollisjoukon välillä. Venäjä ei ole hylännyt Kominterniä ja marksilaista maailmanvallankumouksen ihannetta, mutta omalta osaltaan maa vaikuttaa vaivihkaa luopuneen varallisuuden yhdenvertaisuudesta ja proletariaatin diktatuurista, ja sen sijaan Venäjästä rakennetaan vahvaa, nationalistista valtiota. Stalinin alaisuudessa on havaittavissa merkkejä eräänlaisesta häpeilevästä fasismista ja syyllisyydentuntoisena nousevasta omastatunnosta. Mutta jos tämä onkin lopputulos, millä hinnalla se onkaan saavutettu![6]
”Fasismi” on noussut liberaalin demokratian rappiosta ja vastauksena bolševismin vitsaukseen. Toisin kuin bolševismissa, siinä ei ole kyse akateemisen teorian toimeenpanosta, vaan se nousi vastineena todelliseen tilanteeseen, ja sitä voi siksi ymmärtää vain niiden kahden maailmanlaajuisen liikkeen valossa, jotka sen on kohtalo syrjäyttää. Se oli alun perin eräänlainen eurooppalaisen miehen vaistonvarainen reaktio epäjärjestyksen, materialismin, rahavallan ja maailmankansalaisuuden voimiin. Yhdessä kommunismin kanssa se kieltää ajatuksen, että olisi ennalta määrätty tasapaino, jonka vuoksi kaikkien mahdollisimman suuri vapaus johtaisi kaikkein suurimpaan mahdolliseen onnellisuuden summaan. Mutta tämä on ainoa yhteinen asia fasismin ja kommunismin kanssa. Fasismilla on jyrkästi erilainen käsitys sekä kommunismin että liberaalin demokratian kanssa ”onnellisuudesta”, joka valtion tulisi taata. Sillä se pitää kansaa orgaanisena yksikkönä, joka koostuu useasta erilaisesta toiminnallisesta ryhmästä. Jokainen näistä edustaa omanlaistaan panostaan kansalle ja omantyyppistä elämää, jota tulee vaalia. Jos näiden ryhmien oikeita vaikutussuhteita häiritään, valtiossa ei vallitse pysyvä onnellisuus tai järkevyys. ”Kyllähän me voisimme”, sanoi Platon, ”antaa savenvalajien loikoilla ruokailusohvillaan tulen ääressä maljoja kallistaen ja herkutellen, vieressään valupyörä, jota he käyttelisivät silloin kun huvittaa.” Mutta: ”Älä tule neuvomaan meille tällaista. Sillä jos noudattaisimme neuvoasi, maanviljelijä ei olisi enää maanviljelijä [ja] savenvalaja ei olisi savenvalaja.”[7]
Lisäksi, ”fasismi” hahmottaa kansakunnan, Burken sanoin, ei vain elävien vaan myös kuolleiden ja syntymättömien välisenä kumppanuutena.[8] Se on jotain, joka voidaan saada kestämään, ja jonka resurssit, niin luonnonvarat kuin ihmiset, voidaan kuluttaa tuhlaten tai saada entistä hedelmällisemmiksi.
Jokaisessa ”fasistisessa” maassa on noussut valtaan liike, joka haluaa tehdä omasta kansallisesta maatilastaan parhaan mahdollisen, aivan kuten vanha maata omistava aateli halusi tehdä omasta suvustaan ja kartanostaan mahdollisimman hyvän. Tätä on kutsuttu maan ja veren uskonnoksi.
On ilmeistä, että nämä liikkeet eivät voi tunnustaa enemmistöjen rajoittamattomia oikeuksia. Ne eivät voi esimerkiksi sallia tämän hetken kaupunkilaisten enemmistölle oikeutta tuhota maaseutu olemattomiin, tai oikeutta sallia tällä hetkellä suurin mahdollinen hyvinvointi tulevan kustannuksella. Ne vahingot, jotka lyhytnäköiset enemmistöt voivat aiheuttaa – yleisen rehellisyyden ja omatoimisuuden rappio, perheen, mielenterveyden ja fyysisen terveyden rappio, maan, merien ja laivojen[9] rappio – voidaan parantaa vain antamalla johtajille laajat toimintavapaudet ja itsenäisyyttä.
On ilmeistä, että fasismin pitää omistaa, ja se omistaakin, suurimman osan ponnistuksistaan kansallisen ketjun heikoimmille lenkeille eli niiden ryhmien aseman parantamiseen, jotka ovat kokeneet kovimpia. Se ei kuitenkaan voi tunnustaa tasa-arvoa laiskojen ja toimeliaiden tai kekseliäiden ja rutiinityötä tekevien välillä, ei edes kaukaisena ihanteena. ”Fasismi vahvistaa ihmisten muuttumattoman, hyödyllisen ja hedelmällisen eriarvoisuuden.” (Mussolini)
Liberaali demokratia teeskentelee, ettei toiminnallisia ryhmiä ole olemassa, ja niiden keskinäinen kilpailu on halvaannuttanut koko liberaalin demokratian. Fasismi tunnistaa ne ja perustaa edustuksellisen järjestelmänsä niille, jotta niiden mahdollisia ristiriitoja voidaan hallita vahvistuneen kansallisen yhtenäisyyden tunteen ja ”johtajaperiaatteen”, yksilöllisen vastuun, avulla. ”Demokratia”, periaate, jonka mukaan nimettömät enemmistöt hallitsevat, ”on koetuksella sekä politiikan että teollisuuden piirissä”.[10]
Talouspoliittisesti fasismin tavoite on, sen yleisiä näkemyksiä vastaten, saavuttaa mahdollisimman paljon turvallisuutta ja vakautta kaikille tuottajille – ei mahdollisimman paljon valinnanvapautta kuluttajille. Tätä varten kansainvälinen kauppa pitää kansallisen suunnittelun hyväksi rajoittaa alisteiseen ja avustavaan asemaan. Ja moraalisen harkinnan – kuten sen, millaiseen elämään tulisi kannustaa ja millaista estää – on usein mentävä talouden yli.
Fasistisessa nationalismissa ei ole mitään, mikä ei olisi yhteensovitettavissa oikein ymmärrettyjen muiden kansojen edun kanssa. Fasismin ulkopolitiikka perustuu omista asioista huolehtimiseen ja siihen, että on todella valmis taistelemaan tiettyjen yleisesti tunnettujen elintärkeiden intressien puolesta ja vain niiden puolesta. Se vastustaa luonnostaan Kansainliiton demokraattisia, egalitaristisia ja universalistisia periaatteita. Se haluaa ystävällismielistä yhteistyötä niiden kumppanimaiden kanssa, joiden kanssa sillä todella on yhteisiä intressejä, ja pitää lähtökohtanaan, että mahdolliset ristiriidat poistetaan. Se haluaa johtajuuden niin ulko- kuin sisäpolitiikassakin. Euroopassa sen tehtävänä on rakentaa uudelleen Euroopan konsertti, jonka Kansainliiton perustajat tuhosivat.
Lopulta voimme yrittää vastata usein kuultuun vastalauseeseen, että fasismi alistaa jokaisen yksilön täysin valtiolle, elävän olennon epätodelliselle abstraktiolle. Vastaus tähän sisältyy edellä mainittuun. Fasistin mukaan valtio ei ole olemassa pelkästään lisäämään yksittäisten kansalaisten onnellisuutta, vaan se on kestävän kansallisen kulttuurin ja sen vaatimien välttämättömien materiaalisten tarpeiden edunvalvoja. Ilman näitä yksilö ei olisi mitään: hän ei voi vapautua kansallisesta kulttuuristaan vaikka poistuisikin valtionsa alueelta. Kulttuurissa on kyse koko esi-isien perinteiden summasta, joka erottaa nykyajan yksilön kivikauden ihmisestä. Sellainen hallintojärjestelmä, joka turvaa eri kulttuureja kantavien ryhmien harmonisen kehityksen ja estää niitä tuhoamasta toisiaan, voi vaatia uskollisuuttamme. Mutta valtio on ainoastaan koneen osa, silkka ”astia”, kuten Hitler on sitä kuvannut, joka säilöö kansan, joka taas tulee käsittää biologiseksi ja kulttuurilliseksi jatkumoksi. Fasismi ei ole etatistinen. Toisin kuin hegeliläisyys, se ei palvo valtiota itsessään.
Historiallisesti katsoen fasismia voidaan verrata muinaiseen eurooppalaiseen valtiomuotoon, joka vallitsi ennen kuin ”Orontes alkoi virrata Tiberiin” – ennen kuin abstrakti yksilöllisyys ja halu pelastua tuonpuoleisessa nousivat. Toisaalta se tarjoaa vertailukohtia myös feodalismiin, sillä siihen kuuluu käsitys, että valtion tulee perustua mieheltä miehelle tunnettuun henkilökohtaiseen uskollisuuteen – muinaisten teutonien ajatus comitatuksista. Ja vielä, se muistuttaa keskiaikaisten kiltojen eräästä tavoitteesta, tuotannon säätelystä kaikkien tuottajien yhteiseksi parhaaksi. Kuten jokaisella suurella liikkeellä, fasismillakin on juurensa menneessä. Mutta se ei ole silkkaa kuluneisiin järjestelmiin palaamista. Sitä ei voi erottaa sellaisista nykyaikaisista käsitteistä ja ajatuksista kuten kansallisuus, rotu, osuustoiminta, omistajuuden ja johtajuuden erottaminen, ajatus että syyllisyys edellyttää rikollista tarkoitusta, kulttuurien vuorovaikutus sen sijaan että sivilisaatio nähtäisiin ”yksiraiteisena” – ja monesta muusta.[11] Se on läpikotaisin moderni aate ja aikamme luomus. Viisi vuotta sitten monesta meistä vaikutti, että ei ollut olemassa muita vaihtoehtoja kuin ei-niin-miellyttävä valinta individualistisen liberaalin demokratian ja marksilaisen sosialismin välillä. Nyt on olemassa kolmas vaihtoehto.
Englantilaisen Claud Suttonin (1898–1972) artikkeli “An Interpretation of Fascism” on julkaistu teoksessa Fascist Voices – Essays From the ‘Fascist Quarterly’ 1936–1940, Volume One (Sanctuary Press, 2019). Se ilmestyi alun perin Oswald Mosleyn johtaman, vuosina 1932–1940 toimineen British Union of Fascists -puolueen kustantamassa Fascist Quarterly -aikakausjulkaisussa.
[1] Britannian kaksi suurinta puoluetta olivat myös 1930-luvulla konservatiivit (Conservative and Unionist Party) ja työväenpuolue (Labour Party). Vanha valtapuolue liberaalit (Liberal Party) oli menettänyt asemiaan rajusti. Vuonna 1931 perustettu kansallisliberaali Liberal National Party oli irtaantunut konservatiiveista sen liiallisen protektionismin vuoksi. Kansallisliberaalit muodostivat useasti koalitiohallituksia konservatiivien kanssa. (Suom. huom.)
[2] Kuten Halévy esittää, kolmannella aksioomalla on kaksi muotoa. Ensimmäinen versio on, että mahdollisimman suuri yleinen onni on automaattinen seuraus mahdollisimman suuresta yksilöllisestä vapaudesta, riippumatta yhteiskunnan laeista ja instituutioista. Toinen versio on, että tietyt laeilla toteutetut rajoitukset ovat välttämättömiä, jotta tämä mahdollisimman suuren onnen summa voidaan saavuttaa. Useimmat kirjoittajat eivät pidättäydy johdonmukaisesti jommassakummassa, mutta heillä ei ole epäilyksiä päämäärien tai keinojen suhteen: yksilöllistä vapautta on rajoitettava mahdollisimman vähän. (E. Halévy: The Growth Of Philosophic Radicalism. [1928, ranskankielinen alkuteos La Formation du radicalisme philosophique 1901–1904, ei suomennettu.])
[3] J. Bentham: An Introduction to the Principles of Morals and Legislation. Follett: The New State, s. 27. [Kumpaakaan teosta ei ole suomennettu.]
[4] Britanniassa toimi 1920–1991 marxilais-leniniläinen kommunistinen puolue Communist Party of Great Britain, joka oli Kommunistisen internationaalin jäsenpuolue. (Suom. huom.)
[5] Vrt. Aristoteles. Politiikka, III kirja, 9. ja 12. luku. ”Oikeus näyttää olevan eräänlaista tasa-arvoisuutta, ja sitä se onkin, mutta ei kaikille vaan vain tasa-arvoisille. Eriarvoisuuskin näyttää oikeudenmukaisuudelta, ja sitä se onkin, mutta ei kaikille vaan eriarvoisille. Huonoja ratkaisuja tekevät jättävät käsittelemättä kysymyksen ”kenelle”. Syy tähän on se, että kysymys on oman itsensä arvioinnista ja useimmat ihmiset ovat huonoja tuomareita omissa asioissaan.” [A. M. Anttilan suomentama ote Aristoteleelta.]
[6] Stalin vaikuttaa kovin erilaiselta kuin Venäjän vanhat juutalaiset bolševikkijohtajat. On silmiinpistävää, etteivät kaksi todella suurta miestä, jotka Venäjän vallankumous on luonut, ole juutalaisia. Mutta emme täysin tiedä, kuinka laaja on Stalinin apen Lazar Moisejevitš Kaganovitšin vaikutusvalta. Hän vaikuttaa olevan toiseksi tärkein mies maassa. [Länsimainen lehdistö esitti 1950-luvulle asti Kaganovitšin Stalinin perhepiiriin kuuluvana. Stalinin yksityiselämästä ei tiedetä kaikkea, mutta tämä tuskin pitää paikkansa. Useimmiten Kaganovitš sitä paitsi esitettiin Stalinin lankona, ei appena, kuten Sutton tässä tekee. Suom. huom.]
[7] Platon: Valtio. Step. 420e. [Marja Itkonen-Kailan suomentama ote Platonilta.]
[8] Burke: Reflections on the Revolution in France. [Ei suomennettu.]
[9] Britannian kuninkaallinen laivasto oli ollut perinteisesti maailman ylivoimaisin laivastomahti. Ensimmäisen maailmansodan jälkeiset taloudelliset vaikeudet ja Britannian osallistuminen laivastojen aseriisuntaan oli kuitenkin vienyt kuninkaalliselta laivastolta tämän aseman. Myös maan kauppalaivasto oli kärsinyt suuresti maailmansodassa, joskin se oli 1930-luvulla yhä maailman suurin kauppalaivasto ja kattoi tonnistoltaan noin kolmanneksen kaikesta maailman kauppalaivastotonnistosta. Laivastojen uusi kilpavarustelu ja kuninkaalliseen laivastoon panostaminen alkoi jälleen 1930-luvun puolessavälissä. (Suom. huom.)
[10] Miller ja Campbell: ”Financial Democracy”, kahden Liverpoolin yliopiston taloustieteilijän tuore tutkimus brittiläisten teollisuusyhtiöiden toiminnasta. [Ilmestyi 1933, ei suomennettu.]
[11] A. Toynbee: Historia uudessa valossa, osa I, s. 149. [Teoksesta on Kai Kailan yksiosainen suomennos D. C. Somervellin toimittamasta ensimmäisen kuuden osan lyhennetystä laitoksesta. WSOY, 1950. Toynbeen englanninkielisen alkuteoksen A Study of History ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1934. Sivunumero viittaa alkuperäisteoksen sivunumeroon.]